Ihana kesä. Toivottavsti se nyt olis täällä. Tänään kyllä mitä pidemmälle päivä eteni, sitä enemmän alkoi lattia muistuttaa sinitarraa.

Eilen laiskotti ruoanlaitto osastolla. Lapset pyöräili ja käveltiin tuohon lähelle syömään. Hyvin upposi penskoihin lihapullat ja muusi. Niin ihana pieni emäntä oppinut pyöräilemään... ja siinä on itse ihan hämmennyksissään miten hienosti sellainen elohopea osaakaan keskittyä. Kieli keskellä suuta painaa menemään ylämäet ja kaikki. Tuunasin veljensä vanhan tumman lilan pyörän liimaamalla siihen sellaisia liloja timanttitarroja :) Kovin oli tyytyväinen.

Kokeilin tuollaista helinäkeijun nutturaa... vähän on vielä niskassa lyhyttä tuo hius mutta melko hyvin jo saa. Sitä hämääntyy itsekin kun edestä tulee olkapäille reippaasti ja takaa on paljon lyhyempi... sillälailla jyrkästi laskeva linja. Ylikasvanut malli, mutta en tiedä mitä tekisin. Mekon toin kreikasta... sellainen oikee tyttömekko :D Pitäis hirveen paljon enemmän vaan laittaa päälle mekkoa. Mul on aikas monta niitä mut kun housut on niin kätevät ja mä niin liikkuvainen että on vaarassa sellainen  marilynefekti... joka ei ole yhtään niin glamouria tihkuva :D

Olisko voinut olla parempi lenkki ilma illalla. Niin lämmintä ja tyyntä. Tosin mun kesien inhokki, luomakunnan turhakkeet, ystävämme hyttyset meinas syödä loppumatkasta hengiltä kun oli hikinen iho. Mutta tuola mä tuijottelin rusakkoa tuomen kukkien tuoksussa :) Päivän kun tuossa puuhaillut lasten kanssa ja illalla pistää salsat soimaan korviin, lähtee luontoon joka vieläpä alkaa olemaan päivä päivältä vihreämpi ja kauniimpi niin kyllä siinä päivän möly ja häly häviää päästä :)

Tämä siis eilen. Tänään... multa pyydettiin jotain todella suurta. Asiaa josta mä olen aivan valtavan otettu ja se on suuri kunnia. Mä olen liikuttunut. Yhdelle perheelle pitäisi saada perhekuva... heistä ei koskaan keretty sellaista valokuvaa ottamaan jossa olisi koko perhe. Nyt mä saisin piirtää koko perheen samaan kuvaan. Jotenkin se tuntuu aivan mielettömän suurelta vastuulta mutta niin suurelta kunnialta että ihan kylmät väreet menee.

Piirsin joululahjaksi mun veljen perheelle heistä perhekuvan pienen päivänsäteen ristiäisissä otetusta kuvasta. Siinä kuvassa oli niin paljon tunnetta ja se oli niin herkkä että sen tekeminen oli tietyllä tavalla henkisesti tosi uuvuttavaa. Siihen antaa itsestään niin paljon, lataa niin paljon tunteita, vaatii itseltään täydellisyyttä. Kuvaa joutuu katsomaan niin tarkkaan havaitakseen kasvoista jokaisen pienen varjon, juovan ja uurteen jotka tekee piirroksen juuri sen ihmisen näköiseksi. Sitä uppoaa kuvaan niin kokonaan että se tunnelataus mikä siinä tulee ainakin mulle, on jotain ihan mieletöntä. Mä hetkittäin itkin sitä tehdessäni, mua itkettää jo nyt kun ajattelen tuon kuvan piirtämistä.

Vaikka mä tykkään piirtää just lyijykynällä ihmisvartaloita ja nimenomaan niitä valoja ja varjoja mahdollisimman tarkkaan niin ei mikään muu piirustus aiemmin oo sellaisia tunteita aiheuttanut vaikka aina vaadinkin itseltäni paljon. Mua melkein pelottaa  tuota alkaa tekee mutta ehdottomasti haluan sen tehdä koska tiedän miten paljon se tälle pienelle perheelle, äidille ja kahdelle pienelle pojalle merkitsee. Suurta rakkautta.