Pari päivää on eletty vähän apeissa fiiliksissä. Meistä molemmat on menettänyt yhden isovanhemman ihan tässä tämän vuoden puolella. Mulla on vielä yksi mummo jäljellä mutta ukolle tämä oli ainokainen. Ei siinä enää mitään suurta draamaa tuossa elämänvaiheessa ole, enemmänkin se on ihmiselle itselleen ja läheisille helpotus. Elää elämää, joka ei ole enää millään lailla ihmisarvoista.

Jokaisen meistä valo sammuu ajallaan.

Toisilla se palaa pitkään, toisilla hetken. Nyt se tuntui taas menevän oikein, että otettiin sieltä vanhemmasta päästä. Silloin kun otetaan niitä jotka ovat juuri perustaneet perheen, tai eivät ole elämäänsä kunnolla edes aloittaneet se tuntuu niin väärältä, niin turhalta ja julmalta. Miksi?? Miten sillä voi olla tarkoitusta. Ei sillä mun mielestä varmaan olekaan. Jos jokaisen meidän päivät on etukäteen määrätty niin toivoisin ainakin omalla kohdallani että tuli se päivä vasta kun olen ryppyinen ja harmaa tai kuukauden päästä, että kaikki olisi selvää. Tarpeelliset asiat olisi sanottu ja tehty. Läheiset tietäisivät miten heitä rakastan ja ennenkaikkea joku kertoisi mun lapsille miten paljon niitä rakastan.

Vajaassa vuodessa on lähtenyt aika monta ihmistä lähipiiristä... isovanhempia ja niitä joiden valon ei olisi vielä suonut sammuvan. Joku on joutunut kantamaan saman viikonlopun aikana kaksi arkkua hautaan, yksissä hautajaisissa "otimme osaa" ristiin toisillemme. Kaikki olemme menettäneet jonkun, jokainen meistä kaipaa jotakuta. Kaipaus sinänsä ei musta ole huono juttu, eikä se että on ikävä. Se, että kaikki on selvää, kaikki on sanottu, se on mun mielestä tärkeää. Vaikka on vanha ja on valmis lähtemään, meidän jäljelle jäävien on joskus silti vaikea päästää irti. Kauniimpaa ja suurempaa rakkautta ei olekaan kuin antaa lupa lähte, lupa nukkua rauhssa. "Voit mennä, me pärjätään täällä, sun ei tarvitse enää jaksaa meidän takia, mene vain". Niin vaikeat sanat sanoa mutta niin täynnä rakkautta. Jokainen elämääni koskettanut ihminen jättää muhun jäljen. Joskus se jälki on painava ja saa mut valitsemaan toisen polun, joskus se jälki on hento ja kevyt mutta tärkeä sekin. Tällaisina hetkinä kun maltan itsekin hiljentyä, tunnen olevani onnekas ja kiitollinen kaikista niistä ihmisistä jotka ovat jonkin jäljen elämääni jättäneet.

Mun pappa kirjoitti aina. Tarinoita, runoja, muistelmia... meillä jokaisella yhdellätoista lapsenlapsella on oma runomme. Mulla on papan runokirja tuossa hyllyssä ja luen sitä paljon. Joskus vaan avaan jostain kohtaa ja luen runon, joskus luen koko kirjan läpi siltä istumalta. Aina jokin kappale tai kohta puhuttelee erityisesti siinä hetkessä paljon. Tää seuraava on jotenkin kolahtanun muhun viimeaikoina kovin...

 

Kuitenkin kaikista kaikista rakkain ja mun eteen jatkuvasti eri muodoissa tuleva ajatus, pätkä runosta jonka mun pappa on kirjottanut onkin ikuisesti mun iholla. Kädessä, niin että mä näen sen aina.

Kirjoitettu niinkuin pappa olisi sen siihen saattanut omin käsin kirjoittaa...

 

Huomenna mä olen kuitenkin onnellinen elämän jatkumisesta ja pienistä ihmisistä. Saan viikonlopuksi hoitoon veljeni pojan, pienen päivänsäteen. Kuinka voinkaan odottaa, niin rakastaa... niinkuin noita kahta omaa.

Hyvää yötä <3